maanantai 14. marraskuuta 2011

Kaivinkoneen tiputanssi


Viime viikolla alkoi tontillamme sijaitsevan talon purku. Purkufirman lupaus on, että tällä viikolla homma saadaan valmiiksi ja jäljelle jää vain siisti kuoppa. Kolmen pienen pojan kanssa ei ole viime päivinä päässyt kotoa mihinkään ilman, että on mennessä tai tullessa kävelty muutaman korttelin päässä olevan tontin kautta. Kaivurin työskentely on koukuttavaa katseltavaa.


Pahalta se silti tuntuu. Rikkoa nyt toisten rakentama koti. Auttaa onneksi vähän, kun ymmärtää, ettei talo ole enää kenenkään koti. Kaikki kotiin liittyvä on muuttanut muualle jo yli vuosi sitten – jäljellä oli viikko sitten vain kaikin puolin purkukuntoinen talo. Eikä olarilaisen asemakaavan tehokkuuksilla voi kuvitellakaan säilyttävänsä tontilla mitään rakennuksenosaa ihan vain tunnearvon vuoksi. Ei auta, Toivolle pitää tehdä tilaa.

Pihakoivuun sidottu purkulupa on ollut ensimmäinen konkreettinen asia, joka tontilla on meidän aikaansaannostamme. On tuntunut ihmeelliseltä, että lapun takana olemme todellakin me. Me kuusi ihmistä ilmoittelemme noin vain isoista asioista naapureille ja ohikulkijoille. Ja se keltainen kaivinkone, joka sitten yhtenä päivänä pilkistää jo kaukaa puiden välistä, on todellakin meidän tilaamamme. Me maksamme jättimäisen telaketjuballerinan viikon pituisen tanssin keskellä idyllisintä espoolaista naapurustoa. Marraskuun hämärässä korvissa soi J. Karjalainen:

Sadan tonnin keijukaiset 
pomppii paikallaan,
tärisee talo 
ja järisee maa.
 Telaketjut kirskuvat 
ja pillit sanoo uu, 
siinä pikku arkihuolet 
kyllä unohtuu. Kauniita liikkeitä
 kauhalla,
 ylös alas
mahtavalla rauhalla. Mitään mahtavampaa 
voi mä kuvitella en, 
kuin tää öinen tiputanssi
kaivinkoneiden.

Kaivinkoneen koura erottelee nätisti kaiken purkujätteen: kuulemma varsinkin tervapahvista puun joukossa ollaan kierrätyksessä hyvin tarkkoja. Pienimmätkin sähköjohdonpalaset putoilevat siististi erillisiin kasoihin. Sahanpuru pöllyää. Joka päivä ainakin toisen tontilla jököttävän vaihtolavan väri oli muuttunut. Jotain siis viedään tontilta pois – vihdoinkin.

Tähän asti projektista puhuessa on tuntunut, kuin puhuisi jonkun toisen elämästä. Ehkä sitten, kun ensimmäisen kerran käveleekin poikien kanssa tyhjälle tontille, se tuntuu vihdoin omalta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti