Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää

”Rakentajat ovat yhtä suurta perhettä,” sanoi oman talon rakennuttanut tuttavani ja kutsui meidän perheen iltapalalle luokseen. Tonttikaupat juuri tehneinä janosimme tietoa kaikesta rakentamiseen liittyvästä. Illan aikana saimme monta kullanarvoista neuvoa. Kokemus puhui, ja me kuuntelimme – korvat höröllään.

”Hyvä rakennuttajakonsultti on kaiken a ja o.” – Totta.

”Kellaritilat kannattaa ehdottomasti rakentaa. Niiden sisustamista voi lykätä.” – Niin tehdään.

”Sähköasentaja, joka ymmärtää paloasioista, ei ole ollenkaan hassumpi.” – Ei taatusti.

”Säästäkää tontin alkuperäistä pintamaata, jos vain voitte.” – We wish…

”Tehkää päätökset reippaasti, älkää jääkö märehtimään.” – Yritetään.

Vähän myöhemmin juttelin projektistamme toiselle oman talon rakentaneelle. ”Teidän kannattaa kyllä vakavasti harkita sitä yhteistä pihasaunaa ja muitakin yhteisiä tiloja. Sellaisista koituu yleensä vain harmia. Olisi viisasta sanoutua kaikista niistä irti ennen kuin on myöhäistä.” Kokemus puhui, minä kuuntelin – korvat punaisina.

Hyvät neuvot ovat kullan arvoisia. Niitä voi tuskin saada liikaa. Vaikeaa on tietysti hyvien erottaminen huonoista.

Neuvojen vastaanottaminen on kuitenkin vielä kovin helppoa niiden antamiseen verrattuna. Pitääkö tietää varmasti, ennen kuin on varaa sanoa mitään? Tarkoittaako neuvominen, että osaa itse paremmin? Tai edes hyvin? Pitääkö olla omakohtaista kokemusta, jotta voi neuvoa? Tai jopa kokemusta virheistä, jotta on valtuudet neuvoa muita välttämään niitä? Ja mitä, jos neuvon noudattaminen osoittautuukin myöhemmin virheeksi? Eikö neuvon antajalla ole mitään vastuuta mistään? Huh, neuvominen vaatii totisesti rohkeutta.

Meitä saa neuvoa, oikein mielellään.

Ja niitä yhteistiloja, harkitaan toki. Vakavasti ja paljon. Ja jos kaikki menee edes lähes suunnitelmien mukaan, parin vuoden päästä kirpeänä syysiltana istutaan toivon naisten lenkkisaunassa. Nautitaan puukiukaan pihisevistä löylyistä ja ollaan oh niin tyytyväisiä siihen, että osattiin ottaa hyvistä neuvoista vaarin.

Kaivinkoneen tiputanssi

Viime viikolla alkoi tontillamme sijaitsevan talon purku. Purkufirman lupaus on, että tällä viikolla homma saadaan valmiiksi ja jäljelle jää vain siisti kuoppa. Kolmen pienen pojan kanssa ei ole viime päivinä päässyt kotoa mihinkään ilman, että on mennessä tai tullessa kävelty muutaman korttelin päässä olevan tontin kautta. Kaivurin työskentely on koukuttavaa katseltavaa.

Pahalta se silti tuntuu. Rikkoa nyt toisten rakentama koti. Auttaa onneksi vähän, kun ymmärtää, ettei talo ole enää kenenkään koti. Kaikki kotiin liittyvä on muuttanut muualle jo yli vuosi sitten – jäljellä oli viikko sitten vain kaikin puolin purkukuntoinen talo. Eikä olarilaisen asemakaavan tehokkuuksilla voi kuvitellakaan säilyttävänsä tontilla mitään rakennuksenosaa ihan vain tunnearvon vuoksi. Ei auta, Toivolle pitää tehdä tilaa.

Pihakoivuun sidottu purkulupa on ollut ensimmäinen konkreettinen asia, joka tontilla on meidän aikaansaannostamme. On tuntunut ihmeelliseltä, että lapun takana olemme todellakin me. Me kuusi ihmistä ilmoittelemme noin vain isoista asioista naapureille ja ohikulkijoille. Ja se keltainen kaivinkone, joka sitten yhtenä päivänä pilkistää jo kaukaa puiden välistä, on todellakin meidän tilaamamme. Me maksamme jättimäisen telaketjuballerinan viikon pituisen tanssin keskellä idyllisintä espoolaista naapurustoa. Marraskuun hämärässä korvissa soi J. Karjalainen:

Sadan tonnin keijukaiset 
pomppii paikallaan,
tärisee talo 
ja järisee maa.
 Telaketjut kirskuvat 
ja pillit sanoo uu, 
siinä pikku arkihuolet 
kyllä unohtuu. Kauniita liikkeitä
 kauhalla,
 ylös alas
mahtavalla rauhalla. Mitään mahtavampaa 
voi mä kuvitella en, 
kuin tää öinen tiputanssi
kaivinkoneiden.

Kaivinkoneen koura erottelee nätisti kaiken purkujätteen: kuulemma varsinkin tervapahvista puun joukossa ollaan kierrätyksessä hyvin tarkkoja. Pienimmätkin sähköjohdonpalaset putoilevat siististi erillisiin kasoihin. Sahanpuru pöllyää. Joka päivä ainakin toisen tontilla jököttävän vaihtolavan väri oli muuttunut. Jotain siis viedään tontilta pois – vihdoinkin.

Tähän asti projektista puhuessa on tuntunut, kuin puhuisi jonkun toisen elämästä. Ehkä sitten, kun ensimmäisen kerran käveleekin poikien kanssa tyhjälle tontille, se tuntuu vihdoin omalta.

Kaupungin mukavin taloyhtiö

Hesarin Nyt-liitteessä oli 28.10 mainio juttu, jossa etsittiin pääkaupunkiseudun mukavinta taloyhtiötä. Moni varmaan ajattelee, että juuri noin olisi kiva asua. Aika harvalla kuitenkaan käy sellainen tuuri, että juuri se asunto, joka muuten sattuu olemaan sopivassa paikassa ja sopii omaan budjettiin, sisältäisi vielä tuollaisen mahtavan yhteisöllisen hengen, joka kaikissa finaaliin päässeissä taloyhtiöissä oli. Osittain juuri välttääksemme sattuman armoille joutumisen olemme tähän projektiin lähteneet. Niin kuin jutussakin todettiin, yhteishenki on helppo synnyttää, kun samassa elämäntilanteessa olevat ihmiset asuvat samassa yhtiössä. Miksipä sellaista ei sitten lähtisi itse aktiivisesti edistämään? Toki jutussa löydettiin liiasta yhteisöllisyydestä myös varjopuolia: liian läheiset välit voivat vaikeuttaa vaikeiden asioiden käsittelyä ja asukkailla pitää olla oikeus myös olla osallistumatta.

Tästä päästäänkin kivasti siihen, että paperihommia ja sopimuksia on saatu jonkin verran projektin ollessa tässä vaiheessa tehdä. Kun tontin osto tuli ajankohtaiseksi perustimme asunto-osakeyhtiön, jonka nimiin tontin ostimme. Yhtiön nimiin tuli myös laina ja yhtiön tililtä maksetaan kaikki yhtiölle tulevat laskut. YTJ:n sivuilta löytyi asunto-osakeyhtiön perustamispaketti. Oman haasteensa toi juuri uudistunut asunto-osakeyhtiölaki, koska kaikkia lomakkeita ei oltu päivitetty ajantasalle. Haasteena oli myös se, että meillä ei ollut siinä vaiheessa juuri mitään hajua, minkälainen talo tontille nousee, mutta yhtiöjärjestykseen osakkeiden pinta-alat piti kuitenkin määrittää. Yhtiöjärjestystä voi kuitenkin myöhemmin muuttaa sitten kun talo on muutakin kuin suunnitelma paperilla. Vasta sitten myös painetaan varsinaiset osakekirjat. Opimme myös, että asunto-osakeyhtiön nimessä täytyy mainita yhtiön kotikunta. Yhtiön nimi lähti aluksi puoliksi vitsistä ja liittyi tonttimme edellisten omistajien nimeen ja toisaalta siihen, että hankkeemme sisälsi aimo annoksen idealismia eli toivoa paremmasta huomisesta. Olarin Toivo ei siis viittaa mihinkään uskonnolliseen, vaikka ainakin jossain vaiheessa sanayhdistelmä tuotti hakutulokseksi Olarin seurakunnan sivuja.

Yhtiön perustamisvaiheessa saimme paljon apua Espoon maistraatista. Iso kiitos virkailijalle, joka jaksoi selittää ja selvittää pykäliä ja vastailla kysymyksiimme. Pankin kanssa oli omat haasteensa. Meidän piti avata yhtiölle tili, jonne maksettiin osakepääoma. Pääoma piti olla todistetusti maksettuna perustamisilmoitusta tehdessä. Pankin kanssa oli kuitenkin haasteellista asioida ennen kuin meillä oli Y-tunnus, jonka kuitenkin sai vasta kun perustamissopimus ja yhtiöjärjestys oli hyväksytty... Heikki, joka yhtiön paperihommia on etupäässä hoitanut sai ottaa yhden jos toisenkin puhelun pankkiin, mutta lopulta homma selvisi. Myös vakuutusyhtiöiden kanssa oli haasteita. Tontille piti ottaa vastuuvakuutus sen varalta, että joku esimerkiksi ilkivaltaisesti sytyttäisi tontilla vielä olleen talon tuleen ja naapureille aiheutuisi tästä vahinkoa. Itse rakennuksella ei ollut meille arvoa (paitsi negatiivinen=purkukustannukset), koska aioimme sen joka tapauksessa purkaa, mutta vakuutusyhtiöiden järjestelmät eivät olleet samaa mieltä. Vakuutusyhtiö halusi tietää minä vuonna rakennuksen putket on uusittu ynnä muuta toisarvoista ja lykkäsi sitten käteen sopimuksen, jossa vastuuvakuutuksen osuus oli minimaalinen ja loppuosa tuli talolle annetusta vakuutuksesta. Lopulta saimme taisteltua sopimuksen, jossa käytännössä maksamme vain vastuuvakuutuksen ja sitten kun rakennustyöt alkavat niin homma katsotaan uudestaan.

Ei paperin pyöritys suinkaan tähän lopu. Koska projektiimme sisältyy myös iso kasa riskejä ja mahdollisia riidan paikkoja, päätimme laatia virallisen yhtiöjärjestyksen lisäksi osakassopimuksen, jossa sovimme keskinäisestä työnjaosta, päätöksenteosta (niiltä osin kuin asunto-osakeyhtiölaki ei sitä säätele), talouden hoitamisesta ja projektin mahdollisesta keskeytymisestä. Jotta sopimus olisi järkevä, päätimme palkata avuksemme lakimiehen, joka on erikoistunut nimenomaan asunto-osakeyhtiöasioihin. Totesimme, että mitä enemmän asioita sovitaan kirjallisesti, sitä vähemmän tarvitsee myöhemmin riidellä pikkuasiosta tai varsinkaan isoista. Lakimiehemme tosin totesi lakonisesti, että "jos teiltä joltain loppuu rahat ja hän päättää tämän sopimuksen riitauttaa, istutte kaikki käräjillä seuraavat kolme vuotta". Innostavaa eikö totta? Totta kuitenkin on, että mitään sopimusta ei voi tehdä niin, ettei sitä olisi myöhemmin mahdollista riitauttaa, lakimiehen avulla saimme kuitenkin karsittua ilmiselvimmät ristiriitaisuudet ja porsaanreiät sopimuksesta pois. Sopimus on ikään kuin vakuutus tai avioehto pahanpäivän varalle, toivottavasti tiettyjä kohtia ei jouduta koskaan realisoimaan, mutta auttaa paljon, että ne on mietitty etukäteen.