Usko koetuksella

Nyt ottaa aika koville. Kesälomiemme aikana tontilla on räjäytetty, kaivettu, tasoitettu, mitattu ja perustettu. Nyt odottavat runkotyöt valujen kuivumista. Ryhtyessämme tähän hulluuteen yli vuosi sitten, moni sanoi, että se tulee olemaan sitten aika rankkaa. Kyllähän sen uskoi, mutta todellisuudesta ei tiennyt vielä tuon taivaallista.

Pahinta on epävarmuus, ihan kaikesta. Mihin ja kehen voi luottaa? Missä vaiheessa pitää reagoida? Ketkä tekee hyvin ja ketkä tekee vain? Kenen intresseissä on tehdä kunnolla? Ei kai tehdä valinnoillamme kauaskantoisia virheitä? Kuka tietää? Pitääkö meidän tietää?

Toiseksi pahinta on raha. Kun korot juoksee ja tili tyhjenee, kurkkua kuristaa. Niin se vain on. Jokainen uutinen nuorista aikuisista, jotka ottavat siis aaaiiivan liian suuria lainoja, pistää korvaan ja saa punastumaan. Jos tässä ei olisi tahallista riskiä, ei pelottaisi. Olisi vain haastavaa, muttei pelottaisi.

Kolmanneksi pahinta on odottaminen. Kunpa olisi jo ensi kesä. Tämän syksyn ja talven voisi ottaa sitten vaikka ensi kesän jälkeen, siihen pötköön vain seuraavien kanssa.

Toivo-porukan kanssa tavataan edelleen vähintään kerran kuukaudessa. Välillä pakollisia käsiteltäviä asioita on enemmän, välillä ihan pari vain. Koskaan ei olla istuttu hiljaa. Projektin kannalta tuntuu tärkeältä ja meistä mukavalta tavata säännöllisesti ja tarpeeksi usein. Ensi kerralla aloitellaan jo yhtiöjärjestyksen kirjoittamista. Apua sen hiomiseen saadaan onneksi hyväksi havaitulta lakimieheltä. Tietämättään antoi itselleen vakuuttavan suosituksen puuskahtamalla, ettei ikinä suostuisi asumaan asunto-osakeyhtiössä, jonka yhtiöjärjestystä ei olisi itse tehnyt. 

Ihan alussa määriteltiin tärkeimmät tavoitteemme Toivon suhteen. Ensimmäinen oli, että osakasperheet ovat edelleen koossa ja onnellisia, kun talo on valmis. Toisena taisi olla kaikille mieluisat kodit ja yhteinen piha.

Ollaan aika sisukas porukka – ehkä meitä yhdistävän vankan partiotaustamme ansiosta. Usko horjuu. Toivo ja rakkaus eivät. Voi kun pysyisi niin.