Perun puheeni

Väliaikaisasunnot ovat yhtä kärsimystä.

Eivät ole. Viiden hengen perhe mahtuu hyvin ja mukavastikin 30 neliön siirtolapuutarhamökkiin. Sen voi ottaa retken kannalta. No joo, aika pitkän retken.

En suostu muuttamaan keskeneräiseen.

Kyllä suostun, saako muuttaa heti? Valmiimpi se nyt on kuin viikko sitten.  

En halua, että meidän kotiin näkyy suoraan naapurista tai kadulta.

Äh, senkun näkyy. Jos kerran minusta erilaisia koteja on kiva nähdä, niin miksei meidän kotia saisi ohimennen katsoa.

Rakkaat tavarat tekevät kodin.

Eivät tee. Rakkaat ihmiset tekevät kodin.

Ei kotona tarvitse välttämättä olla sohvaa.

Kyllä pitää, ainakin meidän kodissamme. Missä me muuten pötköttelisimme, lukisimme, painisimme, kutoisimme, paijaisimme, torkahtaisimme, surffaisimme netissä, kutittelisimme, itkisimme, nauraisimme? Ruokapöydän ääressäkö? Kukin omassa huoneessaan?

Koululaisella on hyvä olla oma huone.

Ei kai? Eikö tärkeää ole, että koululaisella on tarvittaessa  oma rauha ja tilaa omille jutuille. Uni tulee hyvin veljien kanssa samassakin makuuhuoneessa. Ja askartelut on rennompaa tehdä siellä, mistä jälkiä ei tarvitse heti korjata pois.

Sisustukseen kannattaa valita mahdollisimman ajatonta ja tilaratkaisuissa kuunnella muiden kokemuksia.

Moni perhe kaipaa kuraeteistä – meidän perhe ei kaipaa. Kodinhoitohuone on kätevä – varmasti, mutta minä haluan viikata pyykkiä siellä, missä on muutakin elämää. Astiainkuivauskaappi on hieno suomalainen keksintö ja näppärä asia – silti, ei kiitos.  

Maku muuttuu.

Olen ruvennut keräämään perinteistä leikekirjaa haaveideni kodista jo melkein kymmenen vuotta sitten. Edelleen sivuille liimatut kuvat ja kirjatut ideat ovat minusta hienoja.

Haluan Birger Kaipiaisen syvänsinisen Kiurujen yö -tapetin.

Ei, tätä en sentään peru!